Varusmiespalvelus

19-vuotiaana, reippaana urheilijanuorukaisena, astuin palvelukseen 3. erilliseen autokomppaniaan Kouvolaan 1.10.1951, johon minut oli määrätty kutsunnan perusteella. Kutsunta tarkoittaa sotilashenkilöiden suorittamaa tarkastusta, jonka perusteella asevelvolliset sijoitettiin kullekin sopivaan joukko-osastoon.

1.10.1951 aamulla astuin junaan Lauritsalan asemalta, määränpäänä Kouvola. Kouvolan asemalla oli vastassa joku kersantti, jonka piti johdatella palvelukseen saapuvat nuoret miehet autokomppaniaan. Kersantti oli tutun näköinen ja melko varmasti Lappeenrannasta kotoisin. Sanoin tunnistavani hänet ja aloitin näin keskustelun marssiessamme kohti komppaniaa. Kersantti lopetti keskustelun lyhyeen sanomalla että ”täällä ei tule tuttuus kuuloon” ja siihen loppui keskustelu. Kasarmille saavuttuamme menimme ensitöiksemme ruokailuun. Sieltä palattuamme alkoi varusteiden jakelu. Meitä erotettiin kymmenen alokkaan joukko kenelle ei jaettu varusteita. Pidettiin sitten lystiä armeijan vaatteita sovittavien alokkaiden ansiosta. He kun olivat hyvin hullunkurisen näköisiä aika sopimattoman kokoisissa varusteissaan. Syy siihen, että me kymmenen alokasta emme saaneet varusteita, oli se että KTR 3:n lähettämän kokelaan piti johtaa meidät junalla Lappeenrantaan koulutettavaksi rykmentin autonkuljettajiksi. Niinpä tultiin Lappeenrantaan KTR 3:n 8.patteriin, joka oli alokkaita kouluttava yksikkö. En nyt varmaa muista, mutta kai meitä oli noin kuusikymmentä alokasta ja viisitoista vanhemman ikäluokan varusmiestä samassa kasarmitilassa. Ilman väliseiniä ja lankkulattia ilman maalia joka ei siivoustöiden aikana kovin puhtaaksi tullut. Haju oli sen mukainen ja varsinkin ”hyvin nukutun” yön jälkeen haju oli mahtava. Muutenkin käytäntö oli heikkoa siisteyden suhteen. Nahkasaappaat piti viedä yöksi kuivaushuoneeseen, mutta kun sieltä ei meinannut aina omiaan löytää, niin pidin saappaat melkein neljän viikon ajan omassa kaapissa. Joka aamu oli aamulenkki ulkona, satoi tai paistoi. Eihän lenkki pitkä ollut, mutta ulkona piti käydä. Sitten alkoivat aamutoimet: vuoteenkunnostus, wc käynnit, peseytyminen ja pukeutuminen päivän palvelusta varten. Alokasaika kesti kuukauden verran. Oli oppitunteja, sulkeisjärjestyksen harjoittelua, ammuntoja ampumaradalla ym. Pari tilannetta oppitunneilta: vänrikki Poutanen piti tuntia ja esitti kysymyksen meille alokkaille. Hän katsoi että kenetkähän hän käskisi vastaamaan, valinta kohdistui alokas Johanssoniin – tämä vastasi kiireesti – herra kenraali, enempää ei alokas ennättänyt sanoa kun vänrikki sanoi, että ei hän nyt sentään kenraali ole. Nauruksihan se meni. Ehkä taisi olla samalla oppitunnilla kun vänrikki huomasi erään alokkaan selvästi nukkuvan. Vänrikki herätti alokkaan sanomalla kovalla äänellä: ”Alokas Myllys, tehän nukutte”, johon alokas sukkelana savolaisena: ”Herra vänrikki, minä ihan ”pikkisen pikkisen” nukuin”. No, moitteethan siitä tuli. Sai seistä lopputunnin. Sulkeisista muistuu mieleen mm. juoksu kilpaa kentän yli, olin yleensä nopein niissä hommissa. Marssiharjoituksessa olin jostain syystä eturivissä. Siinä sitä sitten marssittiin ja laulettiin. Aiemmin mainittu vänrikki piti marssi- ja lauluharjoitusta. Nähtävästi laulu ei sujunut tarpeeksi kovaa, joten vänrikki kuulutti kovalla äänellä: ”Laulakaahan muutkin ettei Lummen tarvitse yksin laulaa”. Kuukausi meni kasarmilla yhtäjaksoisesti, sitten seurasi sotilasvalan vannominen kirkossa. Valan jälkeen pääsimme ensimmäisen kerran iltalomalle. Tuntui aika oudolta mennä sotilaspuvussa kasarmialueen ulkopuolelle. Valan jälkeen pääosa alokkaista jäi 8.patteriin tykkikoulutukseen, tietty osa viestikoulutukseen ja kymmenen tykkimiestä autohallille koulutettavaksi rykmentin autonkuljettajiksi. Muutimme lentokentän laitaan autohallin majoitustiloihin. Kävimme siellä kaksi kuukautta autokoulua – jouluun saakka. Meistä kymmenestä tykkimiehestä valittiin kaksi lähtemään aliupseerikouluun.

Uudenvuoden päivänä nousimme junaan Lappeenrannan asemalla Karvosen Villen kanssa, määränpäänä Helsinki, jossa Mechelininkadun varrella sijaitsi kasarmi jossa koulutuksemme tapahtui. Kurssille saapui 49 varusmiestä. Meistä oli tarkoitus kouluttaa moottorialiupseereita. Voisi olla myös autoaliupseereita, koska autojen kanssahan me joutuisimme toimimaan kurssilta päästyämme. Toki tarkoituksena oli kouluttaa meistä ryhmänjohtajia, arvoltaan korpraali, alikersantti tai kersantti. Näihin sotilasarvoihin ylennettiin tietyin välein kurssin päättymisen jälkeen. Kurssin kestoaika oli kolme kuukautta. En suuremmin puutu opetusaiheisiin, vaan kertoilen muutamia tapahtumia kurssiajalta. Marssit olivat vähemmin miellyttäviä tapahtumia, koska ne suoritettiin täyspakkaus selässä ja kivääri selässä repun päällä. Koska olin urheillut paljon ennen kurssin alkamista, niin pärjäsin jälleen melko hyvin. Kannoin välillä kaverinkin kivääriä kun kaveri meinasi väsyä. Olen monesti todennut, että monet asiat ovat ns. tuurista kiinni. Olimme kerran puhdistamassa kivääreitämme kasarmin käytävällä, kun seinustalla olevan kaapiston ovi kaatui ja osui vieressäni olleen kaverini päähän. Taju lähti heti ja ei muuta kuin hälyttämään apua. Sairaan kuljettajat tulivat ja veivät tajuttoman sairaalaan. Sen jälkeen en sitä kaveria nähnyt, joten hänen kurssinsa loppui siihen.

Kerran marssilla ollessamme ohitin kanta-aliupseeri kouluttajakersantin vaikka hänellä ei ollut mitään kannettavana ja minulla oli täyspakkaus sekä kivääri. Ohittaessani katsahdin kersanttiin ja taisin vähän hymyillä että etpäs pysy vauhdissa mukana. Kersantti totesi että: ”Mitäs Lumme hymyilee?” En virkkanut mitään vaan painelin menemään. Palvelus oli sen verran rankkaa, että piti illallakin käydä sotilaskodissa syömässä puoli ranskanleipää ja iso muki maitoa.

Kurssin parhaaksi selviytyi turkulainen varusmies, nimeltään Silanterä eli hän, jonka kivääriä olin kantanut marssilla. Uhkasi muuten ampua kouluttajan joka veti marssia. Mitenhän olisi käynyt jos olisi ollut ”kovia patruunoita” mukana. Onneksi esimiehet eivät kuulleet uhkausta. Ei minullakaan hullummin mennyt - olinhan sentään toiseksi paras oppilas.    Isäni laittoi kirjeessä rahaa pieniä menoja varten. Sitä oli yleensä viisi markkaa kerralla. Saihan sillä lipun iltalomalla ollessa Sörkän työväentalon tansseihin. Pukuna sotilaspuku, sarkatakki, sarkahousut ja pitkävartiset nahkasaappaat. Kyllä tarkeni tanssia.

Eräässä maastoharjoituksessa oli ohjelmassa munakäsikranaatin heitto. Piti poistaa varmistin, lyödä sytytyslaite toimimaan, laskea kolmeen ja heittää kranaatti määrämaaliin. En kyllä malttanut laskea kolmeen kun jo heitin kranaatin menemään. Sitten kiireesti päitä matalaksi ja voi sitä pamausta. Kouluttaja oli koko ajan vierellä varmuuden vuoksi. Uskalsipas olla! En kyllä usko että kaikki kurssilaiset olisivat päässeet heittämään, mutta pitihän ”kärkipään miehiä” saada johonkin järjestykseen arvostellessa sotilastaitoja. Heittäminen tapahtui tietenkin poterosta.

Kiväärin, jota yksitoista kuukautta kannoin mukanani, numero oli 251555. Se oli tärkeä muistaa koska aseet olivat aivan samannäköisiä.

Sota-aikaan sanottiin: kaikki loppuu aikanaan mutta leipä ennen aikojaan. Niinpä loppui tämä kurssikin ja meidät komennettiin takaisin joukko-osastoihimme. Karvosen Villen kanssa nousimme junaan ja matkustimme Lappeenrantaan – lentokentän vieressä olevan autohallin majoitustiloihin.

Sotilasarvo kurssiaikana oli oppilas. Meidät ylennettiin korpraaleiksi samana päivänä kun saavuimme Lappeenrantaan. Ryhmänjohtajina toimimme esimiestehtävissä autohallilla. Toki toimimme myös autonkuljettajina. Minullakin oli sairasauto ajettavana. Jälkeenpäin ajateltuna oli tuuria kun ei pahempaa sattunut ajotehtävissä sairaita kuljetettaessa.

Kuljettaja oli kokematon ja auto oli sota-ajan ollut rintamalla. Se oli melko huonokuntoinen. Jos kakkosvaihteella kiihdytti liikaa, niin auto alkoi heittelehtiä eikä rauhoittunut ennen kuin hiljensin nopeutta tarpeeksi. Kaikesta kuitenkin selvisin hyvällä tuurilla.

Sain sitten ylennyksen alikersantiksi. Se tuntui jo mukavalta, vaikka sen olin oppinut, että jos on valtaa niin on myös vastuuta asioiden hoitamiseksi. Vastuulleni kuului noin kolmekymmentä varusmiestä. Koska asuimme autohallin majoitustiloissa, oli vastuu minulla ympäri vuorokauden.

Aika kului nopeasti kohti juhannusta. Ennen juhannusta sain tietää, että joudun lähtemään heti juhannuksen jälkeen Rovajärven kesäleirille. Koska kysymyksessä oli hevosvetoinen patteristo, niin autoja kuljettajineen lähti leirille melko vähän. Muistelen, että autoja oli noin kymmenen ja autopuolella yksi kantahenkilö, minä ja kymmenen tykkimiestä autonkuljettajina. Sotilasalivirkamies Marttinen majoittui korjaamoperävaunuun. Minä ja vanhemman saapumiserän kuljettajat majoituimme yhteen telttaan ja nuoremmat kuljettajat toiseen telttaan. Matka lappeenrannasta Misiin tapahtui tavarajunalla. Lappeenrannassa autojen lastauksen johtajaksi oli määrätty eräs kersantti. Kun lastaus alkoi, niin minä aloin näyttämään merkkiä kuljettajille vaunuun ajettaessa. Kersantti seurasi hetken toimiani ja totesi että hän onkin näköjään liikaa tässä hommassa ja poistui ”takavasemmalle”.

Misin asemalle päästyämme autot purettiin minun johdollani ja sitten ajoimme Kielijupon leirialueelle. Matkaa sinne oli kymmenen kilometriä. Sitten aloitimme jo edellä kerrotun mukaisesti majoittumisen. Koska kesä oli hyvin sateinen, niin telttaankin piti ripustaa pressu sisäpuolelle kastumisen välttämiseksi. Jälkeenpäin muistellessa tuntuu että vettä satoi koko leiriajan - kaksi kuukautta. Minä johdin mm. niiden kymmenen miehen marssia ruokailuihin keittiölle, sekä iltahartauksiin tykkipihalle. Minulla on aina ollut aika kova ääni käytössäni, joten sotilaalliset komennot kuuluivat varsin pitkälle. Se lienee ollut yksi syy kun varusmieskersantin ylennyksistä päättivät esimiehet. Minut nimittäin ylennettiin siellä leirillä kersantiksi. Luultavasti rykmentistä ylennettiin vain kaksi aina yhtä ikäluokkaa kohti.

Koska Lapin sota oli päättynyt vasta kuusi vuotta aikaisemmin, niin maastossa oli paljon kaikenlaisia ammustarvikkeita. Oli tykistön kranaatteja, valopistoolin panoksia, ruutipusseja ym. tarvikkeita. Kranaatteja oli useita pinoja joita oman ryhmän sotilaat työnsivät kuin kuulaa urheilukilpailuissa. Onneksi ei mitään sattunut, olinhan esimies näille kuulantyöntäjille.

Hygieeniset olosuhteet olivat ala-arvoisia. Ruokailuvälineiden pesu tehtiin ruokailun jälkeen aina suonsilmässä, koko kahden kuukauden ajan mitä leirillä oltiin. Ei ollut myöskään ”huusseja” vaan kahden puun väliin oli ripustettu puun runko ja siinä sitä istuttiin ja tehtiin ”tarpeita”. Sanomalehtiä siinä hommassa kului – ei kuitenkaan lukemiseen! Onneksi lammen rannalla oli sauna jossa kerran viikossa oli saunavuoro. Koska rahat olivat vähissä, niin tein metsän harvennusta lähimetsässä ja sain palkkaa paikalliselta metsäyhtiöltä. Työ piti tehdä tietenkin vapaa-aikana. Aurinkohan ei siellä laskenut alkuaikana ollenkaan, joten hyvin näki vaikka työpäivä vähän venähtikin joskus.

Kerran ja vain yhden kerran teimme kiljua teltan keskisalon viereen hankitussa vesitonkassa. Tarvikkeet eivät olleet kaksisia, oli mm: näkkileipää, hiivaa, vettä ja oli varmaan jotain muutakin mutta en muista näin 63:n vuoden perästä. Siinä se kilju sitten kävi = valmistui, 4-5 päivää. No, sitähän piti tietenkin myös nauttia eräänä iltapuhteena, kun ei ollut muuta tekemistä. Siitähän se tonkka tyhjeni vähän kerrallaan. Laulu ja nauru raikui kun me pojat olimme ”hyvällä tuulella”. Kun tonkka oli tyhjä, niin yksi nuoremman ikäluokan tykkimies tuli pyytämään että saisiko hän syödä ne ”perskat” tonkan pohjalta. No toki ne hänelle annettiin ja tekiväthän ne vaikutuksen hänelle, mutta lysti loppui lyhyeen kun pojalta alkoi syödyt tavarat tulla molemmista päistä ulos – että sen pituinen se. Kuulin myös, että toisellekin tykkimiehelle oli käynyt samoin. Tarina kertoo, että hän työnsi likaiset alkkarinsa suon silmään josta kukaan ei niitä löydä. Tämä tykkimies oli kotoisin samasta kylästä kuin minäkin, eli Mustolasta. Kotimme olivat 30:n metrin päässä toisistaan.

Leirin päätyttyä meidät kuljetettiin takaisin Lappeenrantaan ”härkävaunuissa” = ikkunattomissa tavaravaunuissa. Avattavat ovet olivat kummallakin puolella, samoin pari pienempää luukkua, joita voi pitää avattuna myös junan ollessa liikkeellä. Lappeenrantaan päästyämme alkoivat meidän kotiuttamistoimet. Varusteet ja aseet luovutettiin pois ja annettiin sotilaspassi siirryttäessä reserviin. Lisäksi saimme tietenkin todistuksen ajokorttia varten, jonka perusteella poliisilaitos myönsi ammattiajokortin kuorma-autolle.

< Takaisin