|
Urheiluharrastukseni |
|
Urheilustani on jo aikaisemmin joitakin mainintoja, mutta nyt keskityn vain urheiluun. Jo kansakoulun ala-asteella pelattiin polttopalloa, joka piankin vaihtui pesäpalloksi. Sitä pelattiin sään salliessa joka välitunti - sen viisitoista minuuttia. Mukaan tuli myöhemmin myös ”potkupallo”. Siinä sitä juostiin ja potkittiin vailla suurempia taktiikoita, yritettiin saada pallo maaliin ja sillä siisti. Sama meno jatkui sitten illalla koulun jälkeen. Lienen ollut niitä innokkaimpia osanottajia. Mistä lienee johtunut, että minä olin joutunut palloilujen ”vetäjäksi”. Noin 15-vuotiaana tuli palloiluun mukaan lentopallo, joka oli minulle mieleisin palloilulaji läpi elämän. Siitä sitten siirryttiin muihin urheilulajeihin. Niitä olivat mm. juoksukilpailut, korkeushyppy, seiväshyppy, pituushyppy, keihäänheitto, kiekonheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka, moukarinheittoakin kokeilin, mutta se ei kestänyt kovin pitkää aikaa kun omatekoinen moukari lensi puhelinlankoihin ja jäi sinne. Sieltä se sitten oli hävinnyt – puhelinmiehet lienevät korjanneet parempaan talteen, joten se siitä lajista. Ilmeisesti minusta olisi tullut kymmenottelija jos olisi tullut aikanaan jatkettua urheiluharrastusta. Kokeilin kerran pitkän matkan juoksua juoksemalla kymmenen kilometriä yhteen menoon, mutta se ei minulle tuntunut soveltuvan erityisen hyvin. Juoksumatkat olivat 60 metristä - 1000 metriin. Tosin tuhat metriä kilpailuna tapahtui vain yhden kerran. Lienee ollut partiolippukunnan kilpailut kun sen matkan juoksin. Seurasin Kanadasta suomeen tulleen pojan juoksua, olin toisena siinä vaiheessa kun em. poika pisti suklaapalan suuhunsa että se muka auttaisi häntä jaksamaan paremmin. Ko. poika, Kalevi Suorsa nimeltään, oli jäänyt sodan alkaessa sukulaistensa hoitoon Suomeen. Ei kai päässyt sodan takia takaisin Kanadaan. Olen nähnyt hänen hautansa, joten Kanadaan hän ei sitten enää päässyt. Siinä sitä sitten juostiin ”peräkanaa” ja loppusuoran auetessa minä pinkaisin ohi ja voitin kilpailun. Kilpailuja oli poikakerhon puitteissa, partiolippukunnan, Lauritsalan Kisan ja Lauritsalan kauppalan järjestämissä kilpailuissa joihin pyrin osallistumaan aina jos olin terveenä. Pertti Pöljö niminen Mustolan poika, joka oli minua paljon nuorempi, kertoi vuosien päästä kuinka hän piti minua esikuvanaan hänen alettua urheilu-uransa. Hän muisteli kuinka minua kuulutettiin eräissä kilpailuissa eri suorituspaikoille esimerkiksi; Lumme korkeushyppypaikalle, Lumme pituushyppypaikalle, Lumme seivästä hyppäämään. Pesäpalloakin pelasin vähän aikaa Lauritsalan Kisan juniorijoukkueessa, mutta se loppui varsin harmittavaan vaivaan. Kun olin muutaman vuoden pelannut pesäpalloa, niin pallo lensi sinne mihin sen olin halunnutkin lentävän ja vielä kovalla nopeudella. Sitten havaitsin että pallo ei irronnutkaan kädestä oikealla hetkellä. Vika oli ”korvien välissä”, joten lopetin pesäpallon pelaamisen. Tämän jälkeen urheilu oli pääasiassa yleisurheilun parissa tapahtuvaa. Urheilin alle 17-vuotiaiden ja alle 19-vuotiaitten sarjoissa. Korkeushyppy tuli minulle tärkeimmäksi lajiksi. Niinkin vähällä harjoittelulla tuli ikäluokkani Saimaan piirin mestaruuskilpailussa hopeatila tuloksella 160 senttiä. Voiton vei Nikunen Lemin Eskoista samalla tuloksella kanssani, mutta vähemmillä yrityskerroilla. Juuri sodan jälkeen eivät miestenkään tulokset olleet järin kummempia. Tosin muistan eräät kilpailut Vuoksenniskalla, jolloin korkeushyppy aloitettiin miesten kilpailulla. Nils Niclen HIFK:sta oli mukana. Häneltä oli unohtunut urheilu (pikku) housut jonnekin, joten hän pyysi minulta sellaiset lainaksi. No annoinhan minä omani hänelle lainaksi. Hän hyppäsi voittotuloksen 190 senttiä. Eli urheiluhousuni olivat mukana tuossa hypyssä. Minun jalassani housut ylittivät minulle tyypillisen korkeuden 160 senttiä! Voitin kyllä oman sarjani. Kilpailun jälkeen taas junaan ja matkustin Lauritsalaan ja sitten jalkaisin kotiin. Ei noilla päivän reissuilla tullut paljon mitään syötyä, ehkä leipäpalaset olivat mukana yhden päivän reissussa. Ettei vain unohtuisi, kerron tapahtumia seuraottelusta johon osallistuivat paikkakuntamme urheiluseurat mm. Lauritsalan Teräs, Lappeenrannan Urheilumiehet, Lemin Eskot, Taipalsaaren Veikot ja Lauritsalan Kisa johon minäkin kuuluin. Sillä kerralla kisailtiin Lauritsalan kentällä, seuraotteluiden viimeisenä lajina oli aina ruotsalaisviesti. Se oli viestijuoksu jonka matkat olivat: 100, 200, 300 ja 400 metriä. Meidän joukkueemme sai seuraavan kokoonpanon: 100 metriä = opettaja Mauri Talasmo, 200 metriä = komisario Martti Kuparinen, 300 metriä = työmies Erkki Mykrä, 400 metriä = yllätyin suuresti, kun Toivo Tuukkanen nimesi minut juoksemaan ko. matkan, olinhan vasta 18-vuotias. Kysymyksessä oli siis ankkuriosuuden juokseminen. Lähettäjän pyssy pamahti ja viesti lähti käyntiin. Talasmo, Kuparinen ja Erkki Mykrä juoksivat sen verran rivakasti, että me johdettiin kun viesti lähestyi minun osuuttani. En muista, paljonko sain etumatkaa kun lähdin osuudelleni. Juoksin minkä ”käpälistä” lähti. Kuulin vain kun Topi Tuukkanen huusi minulle: ”matala askel”. Eivätpä muut minua kiinni saaneet, joten me voitimme viestijuoksun. En tiedä juoksemaani osuusaikaa – ehken vähän alle 60 sekuntia. Toki osallistuin muihinkin lajeihin, mutta ne eivät ole erityisemmin jääneet mieleen, korkeushyppy oli varmaankin yksi niistä. Kyllähän keihäskin lensi kiitettävän pitkälle. Muistan kerran Etelä-Saimaassa olleen urheiluartikkelin alun: Lumme keihästä 49,70 metriä. Olen yrittänyt tavoittaa ko. lehteä kirjaston lehtikopioista, mutta ei ainakaan vielä ole onnistanut! Lentopallon pelaaminen oli alkanut noin 15-vuotiaana Mustolan kylässä. Me Mustolan kylän pojat pelasimme lentopalloa kanavan länsipuolella. Sitä pelattiin parina - kolmena kesänä. Kerran tuli vieraakseni entinen koulukaverini Pertti Laamanen. Hän oli koulun jälkeen mennyt töihin Lauritsalan telakalle peltisepäksi. Pian hän muutti Helsinkiin oman alansa töihin. Helsingissä hän alkoi harrastaa lentopalloa. Hän pelasi sarjapelejä ylimmällä tasolla suomessa. Hän oli ansioitunut pelihommissa niin että hänet kutsuttiin Australian lentopallomaajoukkueen valmentajaksi. Hän toimi valmentajana jopa Moskovan olympialaisissa. No niin, se vierailu Mustolaan ennen Australiaan muuttoa, kuinka kävikään että pelasimme taas lentopalloa kylän poikien kanssa. Teimme jaon niin että minä ja Pertti pelasimme kahdestaan ja loput kuusi poikaa toiselle puolelle. Minä toimin passarina ja Pertti löi. Ylivoimamme oli melkoinen. Lopetimme parin erän jälkeen ja jatkoimme pelaamista ilman Perttiä – uudella jaolla. Niinpä Mustolan pelit kuivuivat ”kasaan”. Muistan vieläkin viimeisen kerran kun olin yksin Mustolan koulun kentällä urheilemassa. Se tapahtui niin että syötin itse pesäpalloa ja löin palloa mäen rinteeseen ettei pallo lentäisi liian pitkälle. Muut olivat lähteneet tanssi- ym. harrastuksiin, joten minunkin oli aika lähteä mieleisiini yleisurheiluharrastuksiin, joista olen jo ylempänä kertoillutkin. |
