Sota-aika 1942

Asuimme kanavan hinausyhtiön lähelle, mäen päälle, rakennetussa kolmen perheen rivitalossa. Asuttavana oli iso yksiö. Perheessämme oli isä, äiti, sisareni Raili ja veljeni Esa. Esa oli alle vuoden ikäinen. Minä olin 11-vuotias ja Raili 7-vuotias. Ruoka oli kortilla ostettavissa ja vaatteilla piti olla oma korttinsa kaupassa asioidessa. Tiukkaahan se eläminen oli, kun ”nälkä oli aina vieraanamme”.  Pienen kasvimaan turvin pärjäilimme kesällä jotenkuten.

 

Erään kerran kun olin ulkoilemassa, alkoi kuulua ison lentokoneen moottorin jyrinää. Pitihän sitä seurata että minkälainen kone sieltä tulee. Tulija lensi isojen Imatran [sähköyhtiö] sähkölankojen suuntaisesti.  Se oli päällystetty ikään kuin aaltopellillä. Myöhemmin olen saanut tietää että se lienee ollut saksalainen pommikone ”Junckers”.  Voisi olla mahdollista, että se kuljetti Hitleriä seurueineen Imatralle Mannerheimin syntymäpäiville.  Tätä tapahtumaa seurasin noin puolen kilometrin etäisyydeltä, joten havaintoni oli tarkka.

 

Eräs tapahtuma on säilynyt muistissani myös kauan, siitä kerron nyt. Perheemme oli ruokailemassa kun alkoi kuulua melko voimakasta ammuntaa. Tunnistin, että se ei ollut mitään tavallista käsiaseammuntaa vaan kysymyksessä täytyi olla tykki. Pitihän sitä sota-ajan lapsen se tajuta! Mentyäni ulos katsoin mitä tapahtui ja missä. Kanavan yli johtavan rautatiesillan lähellä, ”hovin pellolla” oli ilmatorjuntayksikkö (patteri) josta pauke kuului.  Valojuovakranaatteja lensi ilmassa kohti melko matalalla olevaa suurta punaista ilmapalloa kohti. Pallo liikkui hitaasti tuulen kuljettamana kohti sisämaata. Parikymmentä laukausta meni ohi, mutta sitten näin kun yksi osui palloon, jolloin se räjähti voimakkaasti ja putosi riekaleet leijuen Muukon kansakoulun läheisyyteen. Melko varmasti pallo kuljetti havaintovälinettä joka oli lähetetty venäjän puolelta. Myöhemmin sain tähän asiaan varmistuksen.

 

Kun rintama siirtyi kauemmaksi Kannaksella, niin kanavan asuntoja vapautui kanavan henkilökunnan käyttöön. Meidän perhe sai asuttavakseen omakotitalon tyyppisen sulkuvartijan talon aivan Mustolan sulun vieressä. Olihan isäni valtion virkamies – sulkuvartija, joka laivojen suluttamisen lisäksi oli sulkumiesten esimies. Meillä alkoi melko hyvä aikakausi, kun käytettävissä oli navetta omalla pihalla ja lehmällä oli oikeus laiduntaa kanavan laidalla olleilla kahdella laitumella.

 

Ruokahuoltoon tuli selvä parannus, kun tätini Siirin mies toi ja myi meille lehmän nimeltään Heimari. Heimari oli kotoisin Savosta, siellähän Siiri-täti asui perheineen. Lisäksi hankimme porsaan kasvamaan sekä kananpoikia ja kukon. Äitini muisti usein sanoa, että meillä meni hyvin koska ruuasta ei ollut puutetta, vaikka lienee ollut hyvin lähellä ettei jouduttu keittämään keittoa nokkosista. Myöhemmän tietämyksen mukaan se vasta olisi ollut terveellistä syötävää. Puutarhassa oli marjapensaita useampaa sorttia, joten nekin olivat ruuan lisänä.

 

Mustolan maantiesilta oli panostettu melko pitkälle asettamalla trotyylipaketteja sillan kannatinpalkkeihin. Niistä puuttuivat vain nallit ja sytytyslangat.  Samoin oli sulun reunat panostettu ja panostukset oli peitetty lankuilla. Tiukan paikan tullen silta ja sulku olisi räjäytetty taivaan tuuliin jos vihollinen olisi päässyt liian lähelle.

 

Kaikenlaisia ”konnankoukkuja” tuli poikasena tehtyä – jopa jälkeenpäin ajateltuna hirveän vaarallisiakin. Kerran oli tullut mieleen että trotyylipanoksella voisi kalastaa kanavasta kaloja. No ei kun tuumasta toimeen. Menin Mustolan sulun kanavasillan runkorakennelmissa olevia puisia, tilapäisiä kävelysiltoja pitkin hakemaan trotyylia sillan räjäytyskotelosta. Ja löytyihän sitä. Ajattelin, että nyrkin kokoinen pala riittää. Palasessa oli nallin reikä valmiina, joten siihen asetin nallin ja siihen liittyvän sytytyslangan. Sitten käärin aikaansaannokseni vuoraushuopaan ettei räjäyte kastuisi kun heittäisin sen veteen kalastusta varten. Sitten vain toteuttamaan hanketta. Kävelin sillalle ja katsoin ettei ympärillä näkyisi muita ihmisiä. Sytytin sytytyslangan ja heitin pakkauksen kanavaan. Sepä ei uponnutkaan veteen vaan jäi kellumaan pinnalle, koska vuoraushuopa esti sitä painumasta syvemmälle. Kuului kauhea pamaus kun räjähde räjähti siinä veden pinnalla. Ei siinä joutanut katsomaan tuliko kaloja pintaan, vaan oli juostava karkuun minkä käpälistä lähti. Koska sota-aikana oli totuttu kaikenlaisiin pamauksiin, niin minun aiheuttamani ei sitten kai herättänyt suurempaa huomiota. Että sillä lailla!

 

Koska meillä oli navetta käytössä ja siellä eläimiä, niin tietenkin oli myös rottia. Niitä oli siihen aikaan kaikkialla. Sieltä ne kävivät syömässä eläinten ruoka-astioista ja kasvoivat suuriksi. Rakensin häkkipyydyksen rotille. Laitoin syötin ja sijoitin sen puukuurin nurkkaukseen. Mentyäni seuraavana aamuna katsomaan tulosta - siellä oli suuri vihainen rotta jäänyt loukkuun. Rotta piti tietenkin tappaa ja hävittää, joten upotin loukun kanavaan ja nostin muutaman minuutin päästä pois. Rotta oli kuollut ja oli valmis haudattavaksi. Sen pituinen se.

 

Matkustimme kerran perheenä Mustolasta Kuopioon tervahöyrytyyppisellä laivalla, jonka nimi oli Mursu. Se oli ensimmäinen lajiaan Saimaalla, metallirakenteinen ja dieselmoottori voimanlähteenä. Siitä johtui että mm. se jouduttiin luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliitolle ensimmäisten korvauserien myötä. Kyllä harmitti. Ei siitä matkasta paljon muista kun illalla lähdettiin matkaan ja aamulla olimme jo perillä, me matkustajat nukuttiin yön yli sikeästi.

 

Aikana ennen juhannusta vuonna 1944, suomalaiset valmistautuivat hyökätäkseen Venäjän kimppuun ja saadakseen takaisin menettämämme Karjalan kannaksen. Laguksen panssariyksikkö oli majoittunut Mustolan sulusta Viipurin suuntaan kanavan itäpuolella olevaan metsikköön ilmasuojaan, kapealle kuusien täyttämälle laidalle lähelle kanavaa. Siellä olivat ilmasuojassa niin panssarit kuin sotilaatkin. Tietenkin me pojat kävimme katsomassa niiden puuhailuja ja samalla kärkkymässä näkkäriä syödäksemme edes jotain. Ruokaa kun oli aika vähän siviileille kaupoissa tarjolla. Söimme välipalaksemme taikinanmarjoja pensaista kanavan puistoalueelta. Saksanmännyistä söimme kävyn siemeniä. Linnunleipiä myös syötiin, ne olivat metsässä kasvavia apilan näköisiä heiniä.

 

Tussarit ja muut ampuma-aseet sekä räjähteet:

Itseäni pari vuotta vanhemmalla Mustolan pojalla oli haulikko käytettävissä. Niinpä menimme ”hovin pellolle” metsästämään pyitä. Tiesimme niiden majailevan eräässä ladossa. Ei muuta kuin haulikko ”latinkiin” ja ladon ovi auki. Sisällä alkoi aika räpyttely kun pyyt pyrähtivät lentoon siellä sisällä. Haulikkopoika pamautti kerran ovesta sisälle ja yksi saalis oli saatu. Menimme käytössämme olevalle ”korsulle” jossa oli tulisija. Pyy kynittiin ja paistettiin tulen äärellä. Eipä ollut mitään mausteita eikä muitakaan ruokalajeja kylkiäisenä. Vieläkin kääntyy huulet kippuraan kun muistelen minkä makuista se pyy oli hieman karrelle palaneena.

 

Se kyseinen ”korsu” oli vanha maakellari. Kyllä siellä monta iltaa vietettiin tarinoiden korttipelin ohella. Mustamaija oli yleensä peli jota pelattiin. Rahapeliä emme harrastaneet.  Alkoholipitoisia juomia emme koskaan niissä tilaisuuksissa käyttäneet, olimmehan partiolaisia ja seurakunnan poikakerhon kävijöitä.

 

Katkaistu sotilaskivääri kuului ampuma-asevarusteisiimme. Sillä ammuimme lähimetsässä. Sain kiväärin ja haulikon omistajalta kaksi tussaria. Ne olivat kopioita Suomen sodan ajalta. Ne oli tehty 20 millin rautatangosta taivuttamalla kuumennettu tanko perällisen aseen muotoon. Sitten oli porattu toiseen 5mm reikä ja toiseen 7 mm reikä. Reiän takapäähän oli viilattu sankkireikä. Sisälle ladattiin omatekoista ruutia ja viimeiseksi sopiva hauli kuulaksi. Sankkireikään sijoitettiin pari tulitikkua rikkipäät sankkireiän suulla. Ulointa tikkua raapaistiin tikkurasia raapaisupinnalla ja tähdättiin kohteeseen…pam!, Hauli lensi mihin sattui, mutta tulipahan ammuttua.

 

Kiväärin hylsystä tehtiin pommeja seuraavasti: hylsyn kupeeseen viilattiin sankkireikä. Sitten hylsy täytettiin ruudilla – sitähän oli aina saatavilla. Hylsyn suu litistettiin kiinni. Tulitikun rikit asetettiin sankkireiän suulle ja ”ertsaa” ympärille jotta pysyivät paikallaan. Sitten raapaisu tikkulaatikon raapaisupinnalla ja pommi heitettiin johonkin suuntaan. Se räjähti yleensä parinkymmenen metrin päässä. Joskus liukkailla maanteillä saatettiin heittää pommi muitten poikien jalkojen lähelle. Tulipa kiire kääntää selkä pommille kun ei karkuunkaan päässyt koska tien pinta oli liukas.  Eipä paljon ajateltu seurauksia, mitä olisi voinut sattua.

 

Näihin aikoihin olin noin kolmentoista ikäinen. Jo tuon ikäisenä suunniteltiin, että jos Neuvostoliitto miehittää Suomen, niin me siirrymme metsämajoitukseen ja teemme sieltä iskuja miehittäjien kimppuun. Kuinkahan meidän olisi käynyt jos miehitys olisi toteutunut?

 

Nämä kertomukset kirjoitti Lauritsalan Mustolan poika, yliluutnantti evp. Lahja Lumme

< Takaisin