Koulunkäyntini

Aloitin kansakouluni 6 vuotta ja 8 kuukautta vanhana. Jälkeenpäin voisin sanoa että liian aikaisin. Yleensähän mentiin seitsemän ikäisenä kouluun [Kimmo Lumme: Tai sinä vuonna kun täytettiin 7, loppuvuonna syntyneet harkinnan mukaan]. Koulu alkoi hyvissä merkeissä. Opin lukemaan ja laskemaan melko nopeasti. Hankaluuksia oli mm. ympäristöopissa ja askartelussa. Ne eivät olleet ”minun alaani”. Ensimmäisen vuoden jälkeen todistukseeni tuli kuutonen ja sekös harmittaa (melkein) vieläkin, koska myöhemmin se aine ei jatkunut että olisin voinut yrittää parantaa numeroa. Alakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla pärjäsin ilmeisesti aika hyvin, koska opettaja käski minua piirtämään sillä aikaa kun muut oppilaat tekivät laskutehtäviä. Olin nimittäin kotona laskeskellut ”sivutolkulla” eteenpäin - muita pidemmälle.  Sitten kun oli vuorossa käsityöt, niin siitä ei tahtonut tulla mitään. Kotona piti opetella – äiti neuvoi ja minä virkkasin, itkin ja virkkasin ja taas virkkasin. No, tulihan siitä patalappu, joka on vieläkin tallella vaikka olen 79 vuotta vanha tätä kirjoittaessani. Yhtä vaikeaa oli virsien ulkoa oppiminen. En yksinkertaisesti osannut ajatella säkeistön sisältöä, joka olisi helpottanut oppimista. Nuotit olen oppinut aina hyvin. Sen takia olen aina laulanut mielelläni, niin lauloi minun äitinikin joka päivä – enemmin tai vähemmin. Sen ajan kaverini Mikko Suo-Anttila kertoi aikuisena miehenä ihailleensa äitini laulamista silloin lapsena. Hänen äitinsä ei nimittäin laulanut koskaan. Lukemaan opin ihan normaalilla nopeudella. Voimistelussa muistan kiivenneeni helposti köyttä pitkin kattoon asti ja sitten liukumalla alas. Pallopelit kiinnostivat kovasti jo alaluokilla.

 

Opettajani oli Kaarina Aapro – vanhapiika – nykykielellä sinkku. Hän toimi oman toimen ohella sanomalehtiasiamiehenä. Hän vieraili usein meidän, oppilaidensa kotona sanomalehtitilauksia myymässä. Opettajan koti sijaitsi Larickin talossa, jossa saimme me oppilaatkin joskus vierailla. Ainoa muistikuva hänen kodistaan on vanha kaappikello, joka käydä tikitti huoneen nurkassa. Opettajamme oli siinä mielessä erikoinen, että hän ei antanut kenellekään lupaa ottaa hänestä valokuvia. Lienee ollut joku kirjoitustunti menossa kun opettaja käski kirjoittaa jotain opettajasta, vaikka hänen nimensä. No, minähän kirjoitin: Kaarina Katri Kaisa Kaija – eli kaikki nimet joita tiesin almanakassa sen päivän kohdalla olevan. Mahtoi opettajaa naurattaa kun hän veteli punakynällä yli kaikki muut paitsi Kaarinan, joka oli hänen oikea nimensä. Opettaja Aapro muutti asumaan isoisäni huoneistoon hänen siirryttyä eläkkeelle.

 

Isoisä ei sietänyt viheltämistä itsensä lähellä. Me, muutamat pojat, teimme potkukelkoista ”junan” ja laskimme sillä mäkeä lähellä Mustolan sulkua. Huomasimme, että isoisä kävelee maantietä pitkin. Silloin päätimme viheltää porukalla hänen kohdalle tultaessa ja niin sitten teimmekin. Arvelimme, ettei hän kuitenkaan meitä tuntisi, mutta kuinkas kävikään. Seuraavana aamuna kouluun mentyäni opettajani ilmoitti, että minun pitää mennä isoisän kotiin tekemään selvää viheltämisestä. Minähän menin torumisia kuuntelemaan. Ilmeisesti hän oli kuitenkin tunnistanut äänistämme, ketä ne viheltelijät olivat. En kyllä enää muista mitä isoisä sanoi, mutta kahvit hän ainakin tarjosi pojanpojalleen. Mentyäni takaisin omaan luokkaani, opettaja kysyi: ”Mitäs sait?”. Vastasin siihen että: ”Kahvia”. Hän tietenkin luuli, että olin saanut jonkin rangaistuksen. Asiasta ei myöhemmin enää puhuttu. Muistan aina, kun menimme joulujuhlaan 5 – 6 luokkalaisten luokkahuoneeseen. Oli mahtavaa katsoa ja kuunnella kun isoisä soitti urkuharmonia laulaen virttä: enkeli taivaan … me tietenkin lauloimme mukana.

 

Siirryin sitten ”hyvässä järjestyksessä” kolmannelle luokalle naapurissa olevaan koulurakennukseen. Isoisäni ei ollut enää siinä luokassa opettajana. Hän oli siirtynyt eläkkeelle. Hänen tilalleen tuli rintamalta poistettu miesopettaja, Juhani Raitasalo. Hänen vaimonsa, Sanni Raitasalo, toimi musiikin opettajana meille.  Sannista muistuu vain kuoronjohtajana toimiminen. Kun hän johti kuoroa, niin hänellä oli pylly huomattavan pitkällä, mutta innokkaasti hän toimi kuoron johtajana.

 

Juhani Raitasalo oli toimissaan arvaamaton. Hän mm. löi kerran yhtä poikaoppilasta laudalla päähän – mikä lienee ollut syynä? Lauta oli sentin paksuinen ja kaksitoista senttiä leveä. Lauta halkesi. Poika huusi että: ”Älä lyö enää” johon opettaja sanoi: ”Mitä, eihän tämä ole vasta kuin kahtena kappaleena”. Ei hän sitten enempää lyönyt. Usein, jos joku ei osannut vastata opettajan kysymykseen, niin hän hankasi liidulla oppilaan nenää. Silloin kirjoitustyöt tehtiin mustekynällä. Opettaja neuvoi että millaisen pitää pisteen olla; sen ei saa olla kuin paarman paska, vaan sen pitää olla kuin itikan paska. Se siitä opetuksesta.

 

Mistä lienee johtunut, että minut pistettiin 3 – 4 luokalla aina tytön viereen istumaan. Lienen ollut molemmilla luokilla ainakin yhteensä neljän tytön vieressä. 5 – luokka meni samalla tavalla. Vasta kuudennella luokalla istuin Laamasen Pertin vieressä. Kuudes luokka meni miten meni. Opiskeltiin, mutta kaikenlaisia tapahtumia riitti. Usein, kun opettaja kysyi meiltä jommaltakummalta jotain, niin toinen pisti jalkansa eteen, ettei toinen päässyt ylös pulpetista kovinkaan helposti, vastaamaan opettajan kysymykseen. Kerran opettaja oli jättänyt molemmat luokat arestiin.  Olimme varmaan olleet noin puoli tuntia, kun kuiskasin vieruskaverille: ”Minä pistän haisevan vastalauseen” ja näytin muka pinnistäväni. Silloin se tapahtui. Mahtava kovaääninen pieru täytti luokkahuoneen. Kaikki tietenkin nauroivat, mutta opettaja sanoi vain ettei saa nauraa – luullen että se oli vain selvä vahinko (heh heh). Kerran opettaja kysyi: ”Mihin suuntaan se aurinko kiertää maapallon ympäri?”. Minä tietysti nostin vikkelästi käteni viittaamaan. Sain vastausvuoron ja sanoin, ettei aurinko kierrä mihinkään, vaan maapallohan se pyörii. Opettaja oli sitä mieltä että äläpäs nyt viisastele.

 

Tapahtui toki jotain hyvääkin välillä. Me voitimme Suo-Anttilan Hannun kanssa Lauritsalan kansakoulujen välisen hiihtokilpailun. Meidän kahden hiihtoaika laskettiin yhteen ja jaettiin kahdella. Näin saatu tulos oli paras kaikista kouluista, josta palkintona on tänäkin päivänä Mustolan koululla oleva upea pokaali.  Koulumme tytöt: Liisi Nurmiainen ja Kaija Laamo olivat vastaavasti tyttöjen parhaat ja heidän jäljiltään on myös voittopokaali Mustolan koululla. Meidän voittaman pokaalin sain haltuuni kun koulu lakkautettiin homevaurion takia eikä mitään tavaraa saanut viedä uuteen kouluun. Nyt pokaali on kirjahyllyssäni.

 

Koko tämän 1 – 6-luokan opiskeluaikana joka kevätjuhlan jälkeen saapuessamme kotiin, riisuttiin kengät ja ne laitettiin seuraavan kerran syksyllä kouluun lähtiessä jalkaan.

  

”Vaterloo”:

Otsake viittaa johonkin mitä en mielelläni muistele, mutta haluan kertoa hankaliakin ajanjaksoja koulunkäynnistäni. Menin viidennen luokan jälkeen pyrkimään oppikouluun. Kokeessa oli sisälukua ja lukemisen muistamista heti perään. Se ei osaltani sujunut kovin hyvin. Laskea osasin kyllä hyvin ne laskut mitä esille tuli. No, sisään pääsin niiden noin viidenkymmenen joukossa, mikä määrä kahdelle luokalle silloin otettiin.

 

Syksyllä sitten koulu alkoi. Olin ensimmäisellä a-luokalla. Koska oli sota-aika, niin koulun alkamisaika määräytyi lukujärjestyksen ja ilmahälytyksien lukumäärän mukaisesti. Jos yöllä oli ollut yksi hälytys, niin mentiin kouluun tuntia myöhemmin ja jos oli ollut kaksi hälytytystä, niin koulu alkoi kahta tuntia myöhemmin. Ilmahälytysten lukumäärä tiedusteltiin aamulla puhelinkeskuksen puhelunvälittäjältä.

 

Koulumatka alkoi kahden kilometrin kävelyllä Lauritsalaan rautatiesillan lähellä olevalle linja-autopysäkille. Matka jatkui linja-autolla Lappeenrantaan, nykykielellä ”city” paikkaan, jossa silloin oli linja-autoasema. Runsaan puolen kilometrin päässä oli koulu = ”Lönkkä” eli poikalyseo johon kävelin taas painava reppu selässä. Koko koulupäivän koulutarvikkeet piti olla repussa, eväineen päivineen, joten reppu oli painava niin nuorelle koululaiselle. Voi vain kuvitella mitä oli sitten kun siihen lisättiin hokkarit = luistimet ja jääpallomaila. Sitten koulupäivän jälkeen sama matka takaisin kotiin. Linja-autoa odotteli joskus noin 40 henkeä Lappeenrannan linja-autoasemalla. Kun linja-auto saapui ja matkustajat purkautuivat ulos etupäästä, niin takaovesta sullottiin sisään niin paljon kuin mahtui. Aina ei kaikki mahtunut, siitä johtui ”sulloutuminen”.  Muistan, että sellaisessa tilanteessa erään 15-vuotiaan sääriluut menivät poikki, kun auton vielä liikkuessa, hän kaatui ihmistungoksessa ja jalat jäivät painavan linja-auton pyörien alle.  Hän parani kuitenkin sitten kävelykuntoiseksi myöhemmin. Kyllä siinä tungoksessa pieni koulupoika oli usein hätää kärsimässä repun, hokkareiden ja mailan tai suksien ja sauvojen kera linja-autoon noustessaan. Kerrankin muistan kuinka en mahtunut autoon kyytiin.  Seuraavaan autoon pääsin, mutta se oli menossa vain Luukkaalle saakka, josta kotiin oli vielä matkaa 3,5 kilometriä. Autoa kuljetti kuljettaja jolle oli annettu lempinimi ”kasakka”. Kasakka oli viinaan menevä mies ja oli humalassa nytkin ajaessaan autoa. Lähestyessämme Kaukaan tehtaiden tasoristeystä, ei kuljettajamme havainnut ajoissa, että suojapuomit olivat alhaalla ja juna oli tulossa. Onneksi kasakka sai käännetyksi autonsa oikealla olevalle Kaukaan torille, välttäen näin varman törmäyksen puomeihin ja junaan. No, juna meni ja puomit nousivat ylös ja kasakka vei matkustajat Luukkaalle, jossa sijaitsivat linja-autojen tallit. Ja ei kun kävelemään kotiin koulutavaroita kantaen. Äitini oli lähtenyt jo minua etsimään kun en ollut ilmaantunut kotiin aikataulun mukaisesti. Kun hän palasi kotiin, olin minä jo kotona kävelyreissuni jälkeen. Oli talvi, lunta ja pakkasta. Se siitä, olipahan koulupäivä sekin.

 

Opetus oli kait ammattitaitoista.  Muistan vieläkin jotakin Ruotsin kielestä ”mutsin” opetuksen jäljiltä, mutta siitä huolimatta keväällä tuli nelonen todistukseen. Osaan kuitenkin vieläkin numerot ruotsiksi ja muutakin. Kielioppi oli toinen kompastuskiveni adjektiiveineen ja vokaaleineen ym. ”Pippuri” opetti luonnontiedettä. Siitä muistan lehtimuodot: neulamainen, tasasoukka, suikea, soikea, puikea, vastapuikea ym. Kun ilmahälytys tuli, niin juostiin väestösuojaan. Pippuri jatkoi oppituntia siellä, siitä emme oikein tykänneet. Matematiikka sujui edelleen hyvin, siinä ei ollut huomautettavaa.

 

Uskontoa opetti sotilaspastori Paarma. Hän oli arkkipiispa Paarman isä. Opetus oli välillä aika räväkkää. Kerran en osannut vastata hänen kysymykseensä, joten hän käski minut istumaan kateederin reunalle. Kun olin istuutunut niin silloin mäiskähti päässäni, pastori löi minua raamatulla päähän ja sanoi: ”Pommi tuli”. Ei ollut väestösuojassa pommi tullut päähän mutta sitten luokassa tuli opettajan toimesta.

 

Musiikin ja laulun opettajana toimi musiikkiluutnantti armeijan soittokunnasta.  Muutama sana laulukokeista: Kalevi Suorsa oli laulanut minua ennen ja sai kympin laulustaan. Sitten tuli minun vuoroni. En muista mitä lauloin, mutta lauloin kovaa. Sain siitä yhdeksikön. Sain tilaisuuden yrittää uudestaan, että olisin saanut kympin. Olisi kai pitänyt laulaa taiteellisemmin, mutta minä lauloin vain kovempaa. Ei noussut numero, vaan jäi siihen yhdeksikköön! Voimistelua ja urheilua opetti entinen jalkapalloilija Uuno Huttunen.

< Takaisin