|
Sivutoimiset työpaikat |
|
Hyppyrimäen kunnostaja: Noin vuonna 1962 toimimme kaverini Urho Kaurasen kanssa Lappeenrannan Huhtiniemessä olleen hyppyrimäen kunnostajina = hyppykunnossa pitäjinä, yhden talven ajan. Työ oli pääasiassa lumen tamppausta omien suksien avulla. Siinä työssä jalat olivat toiminnassa ne, jotka suurimman taakan kantoivat töissä ollessa. Niinpä sitten kun kevät koitti, niin jalkalihakset olivat kuin ”rautaa”. Aika harvakseltaan mäestä kukaan hyppäsi, mutta meidän tehtävänä oli kuitenkin pitää mäki hyppykuntoisena. Ei meistä kumpikaan ollut mikään mäkihyppääjä, mutta tamppausta osattiin tehdä. Toki minä olin 12-14 vuotiaana pitänyt yllä pientä hyppyrimäkeä kanavan laidalla Mustolassa. Hyppäsin siitä toki minäkin hyppyjen ollessa noin 12-14 metriä. Palaan takaisin Huhtiniemen mäkeen: Kevättalvella Lappeenrannan Hiihtäjät seuran oli määrä pitää kilpailut johon olisi saapunut osanottajiksi koko Suomen ”kerma” mäkihyppääjistä. Oli kumminkin tullut aikainen kevät ja lumi alkoi sulaa voimakkaasti. Olin ravintola Patriassa mukana kokouksessa, jossa piti päättää, pidetäänkö ollenkaan näitä hyppykilpailuja. Seuran puheenjohtaja kysyi minulta että saatteko mäen hyppykuntoon kun lumet sulavat niin nopeasti. Kyllä olin näinkin kokemattomana pahassa ”välikädessä” mutta sanoin että saadaan kuntoon. Kokous päätti että kilpailut pidetään. Minä sain neuvoteltua tykistörykmentin esimiesteni kanssa, että saisin 50 varusmiestä lumitalkoisiin hyppyrimäkeä kunnostamaan. Olihan sinä päivänä lauantai joten mieluimmin pojat olivat lumitöissä kuin olisivat siivonneet kasarmia. No sitten saimme mäen laskukuntoon kilpailun alkuun mennessä. Kilpailussa oli mukana mm. Veikko Kankkonen ja jonkun nimi taisi olla Kaakkolahti. Ennen kilpailua hyppääjät suorittivat harjoitushypyt. Eräs hyppääjä hyppäsi omaa harjoitustaan, niin hänen ajoituksensa epäonnistui ja sukset nousivat ylös ja niska ja takaraivo tapasivat ensin alamäkeen. Kuinka ollakaan kaveri nousi pystyyn ja osallistui kilpailuun niin kuin muutkin. Voittaja oli Kankkonen. Siihen päättyivät työmme kaupungin palveluksessa. Kodinkonekauppias: Eräästä värikkäimmistä sivutoimisista työpaikoista kerron tässä osiossa. Työpaikka oli Koneliike V.Vaulasvirta ns. lounastalossa osoitteessa Valtakatu 26 Lappeenrannassa. Lounastalo oli kai saanut nimensä jo rakennusvaiheessa, koska talon alakertaan oli suunniteltu liiketilaa ja ensimmäiseksi vuokralaiseksi tuli lounasravintola. Minäkin asioin ko. ravintolassa sota-aikana kun lyseon ensimmäistä (”vaterloo”) luokkaa käydessäni vietin aikaani siellä vapaatuntia kuluttaen. Koneliikkeen johtajana toimi Veijo Vaulasvirta ja hänen vaimonsa Sirkka Vaulasvirta oli kassanhoitajana ja kirjanpitäjänä. Tämä Sirkka oli minun kanssani samalla luokalla Lauritsalan jatkokoulussa yhden lukuvuoden ajan. Se luokka eli linja oli kauppalinja ja meitä oli kaikkiaan noin 14 oppilasta opiskelemassa kauppaoppia, konekirjoitusta, kirjanpitoa ynnä muita aineita. Tämä koneliike oli ns. kodinkoneliike. Aloimme kaverini Urho Kaurasen kanssa myydä tämän liikkeen välityksellä kodinkoneita kiertelemällä ihmisten kotona Lappeenrannan alueella. Ensimmäinen kaupantekoni oli kun esittelin ja myin pölynimurin. Olin itse ostanut meille kotiin Hooverin palloimurin joten olin jo ekspertti imuroimaan esitellessäni imuria. Teimme tätä myyntityötä jonkun vuoden ajan. Televisio teki tuloaan Lappeenrantaan ja tietenkin mekin kouluttauduimme asentamaan antenneja talojen katoille sekä muutenkin tutustuimme television käyttökuntoon saattamiseksi eri opetustilaisuuksissa. Kummallakin meillä oli oma pakettiauto (meillä Volvo 544) perheen käytössä joten ajelimme kaupantekomatkoillamme vuoron perään toistemme autoilla. Eräällä myyntimatkalla Hytin kylän takamaille olimme saaneet luvan laittaa televisio näkymään. Koska kauppaa tehtiin illalla, niin aina oli vaaransa että ohjelma ennättää loppua siltä päivältä. Yleensä se olin minä joka katolle kiipesin ja kaverini teki sisällä tarvittavat hommat. Sitten kun kaikki oli valmista, niin aiottiin katsoa mitä televisiosta tulee. Oli siinä ”pokassa” pitämistä kun virran kytkettyämme televisiossa näkyi vain kaksi sanaa: HYVÄÄ YÖTÄ !!!!!! Niinpä siinä kaupat tehtiin ja saimme palkkamme kun kauppakirja vietiin kassanhoitajalle seuraavana päivänä. Muistelen seuraavassa muutamia tapahtumia näissä myyntihommissa. Olimme taas tuolla Hytin takamailla pikkumökissä kauppaa hieromassa kun minun vuoroni tuli jälleen mennä katolle kiinnittämään antennia savupiippuun. Vinokatolla oli puutikkaat portaina katon harjalle pääsyä varten. Ne olivat niin lahot että melkein kaikki askelmat katkesivat kun kiipesin katon harjaa kohti. Katto oli vielä sateesta märkä joten sekin haittasi katon harjalle pääsyä. Sinne se piti vain kuusi metriä pitkä putki saada savupiippuun kiinni pystyasentoon ja antenni johtoineen paikalleen. Jälleen saimme kaupat syntymään ja saimme omat prosenttimme palkaksi. Yksi ehken hankalimpia TV-asennuksia oli kun myimme television kasarmialueen upseerikerhon rannassa olevaan asuntoon, joka oli niin alhaalla rannassa, että näkyvyys ei olisi riittänyt, joten vedimme antennijohdon noin 40 metrin päässä olevan upseerikerhon katolle. Se oli kokonaisuudessaan hankala homma mutta tulipahan tehtyä vaikka kerhorakennus oli melko korkea. Vielä yksi tapaus myyntihommassa muistuu mieleen. Olin taas melko korkean omakotitalon peltikatolla eikä ollut mitään liukuesteitä. Vettä sataa tihuutti ja katto oli liukas. Katolla oli metrin korkuinen seinämä jonka vieressä työskentelin. Seinämässä oli kolmen sentin korkuinen reunalista. Yhtäkkiä liukastuin ja aloin lipsua alaspäin. Käteni ylsivät ”salaman nopeasti” reunalistaan kiinni ja matka alas putoamiseen keskeytyi. Putoamismatka räystäältä olisi ollut arviolta 4-5 metriä. Sisälle mentyäni siellä olevat olivat kuulleet vain voimakkaan jyrähdyksen kun ahterini tapasi peltikaton. Hyvin kävi. Myyntihommamme loppuivat 1963, kun minä ja kaverini olimme päässeet automestarikurssille Helsinkiin. Kurssin jälkeen en enää tehnyt myyntityötä. Kaverini perusti perheineen ompelukoneliikkeen johon minulla ei enää riittänyt kiinnostusta. Vakuutusmyyjä: Työtoverini Urho Kauranen oli jo vuosia tehnyt vakuutusmyyntiä työn ohella. Tunsin mielenkiintoa yleensä ”lisätienestiin”, joten tarjouduin hänen mukaansa myymään vakuutuksia ihmisten koteihin. Vakuutusyhtiö, jolle vakuutuksia hankimme oli Pohja-Yhtymä, joka nyt tätä kirjoitellessani on jo vuosikymmeniä ollut Tapiola. Yhtiön toimipaikka oli Kirkkokadun varressa Lappeenrannassa. Esimiehenä ja avustajana vakuutusten hankinnassa oli Vesa Hakkarainen. Työpäivän päätyttyä lähdimme usein kierrokselle vakuutusmyyntiin. Muistan vieläkin ensimmäisen ovikellon soiton ja sisään menon ensimmäiseen paikkaan. Olin pääasiassa ”kuunteluoppilaana” kun kaverini esitteli henkivakuutuksia ja vahinkovakuutuksia. Ajan oloon aloin sitten yksin kierrellä ihmisten kodeissa vakuutustyössä. Ainahan sieltä jotain pientä palkan lisää sai. Kerran Vesa Hakkarainen lähti minun mukaani hankintamatkalle. Menimme erääseen kerrostalo-osoitteeseen ja minä soitin ovikelloa. Jäi mieleeni huumoritilanne kun soitettuani ovikelloa, Hakkarainen pisti sormen ovisilmän päälle, etteivät nähneet ketä oli sisään pyrkimässä. Siitä se sitten ovi aukeni ja päästiin kertoilemaan myytävistä vakuutuksista. Aloin saada myytyä ilmeisen hyvin, koska muutaman kuukauden päästä alueen jaostopäällikkö tarjosi minulle vakuutustarkastajan paikkaa Kotkaan. Siellä olisin ollut vakuutusasiamiesten esimies. Heitin ”kruunaa ja klaavaa” asiasta että lähtisinkö. En onneksi lähtenyt. Siihen oli vaikuttamassa työpaikkani autohallin esimies, sodan käynyt kapteeni, joka oli saanut komennuksen Kouvolasta autokomppaniasta Lappeenrantaan palveluksensa loppuajaksi eläkettä odottelemaan. Hän sanoi: ”Älä lähde mihinkään, koska armeijan edut vanhemmiten ovat paremmat kuin epävarmat siviilitöiden edut”. Niinpä uskoin häntä ja en vaihtanut sotilasalaa siviilitöihin. Se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä olla eroamatta armeijan palveluksesta. Kyseessä olevan kapteenin nimeä en tältä istuimelta muista, mutta jos se muistuu mieleen, niin lisään sen tähän muistelooni jälkikäteen. Kerran kun tämä kapteeni tuli toimistooni ja näki kun käsittelin mappeja järjestykseen, niin hän kertoi, että hänellä oli rintamalla yksikön vääpeli jolla oli kaksi kirjanpitomappia ja molempien mappien aiheena oli: SEKALAISTA !!!!! Palomies Lappeenrannan lentokentällä : Olin saanut vinkin, että lentoasemalla tarvittaisiin palomiestä iltaisin ja viikonloppuisin. Matkustajakoneen reittilento Helsinki-Lappeenranta- Joensuu-Lappeenranta-Helsinki kesti noin kolme tuntia. Laskeutumisen jälkeen Lappeenrannassa minun tehtäväni oli työntää sammutusväline lentokoneen keulan lähelle ensin käynnistettävän moottori potkurin lähelle. Moottoreiden ollessa sammutettuina autoimme lentokoneen henkilökuntaa matkatavaroiden siirroissa. Palkkiona Marianne karkkeja. Kun moottoreiden käynnistysaika koitti, menin sammutusvälineen luo valmiiksi. Jos käynnistettäessä moottori olisi syttynyt palamaan niin olinpahan valmiina sammuttamaan. Onneksi ei koskaan paloa syttynyt. Kun kone nousi ilmaan ja lähti Joensuuhun, palaten sieltä noin tunnin kuluttua, aikaisempi ”seremonia” toistui. Koneen ollessa puolimatkassa Helsinkiin menossa, sain lähteä kotiin. Tästä kolmen tunnin työstä sain tietenkin kolmen tunnin palkan. Palkan maksoi paikallinen TVH:n yksikkö. Kerran Helsingistä Lappeenrantaan saapui Tapio Rautavaara joka oli menossa Tirilän tanssilavalle laulamaan. Hän viivähti tunnin lentoasemalla ennen tanssien alkamista – kaikenlaisia tarinoita kertoillen. Eräs tapahtuma on jäänyt mieleen kun kone tuli Joensuusta ja alkoi laskeutua kentälle, niin näytti siltä kuin kone olisi tipahtanut kenttään noin 5 m:n korkeudelta. Syy oli paksu jään muodostus siipien päälle. Sitä jäätä sitten sulateltiin ja hakkailtiin pois että kone pääsisi jatkamaan Helsinkiin. |
