Lapsuus

Synnyin Lappeella, Saimaan kanavan reunalla Mustolan kylässä 27.12.1931 kello  10.27 isäni Reino Lummen ja äitini Selma Lummen ensimmäisenä lapsena. Koska synnyin noin lähellä joulua, niin vanhempani antoivat nimekseni Lahja. Toinen nimeni Armas, tuli isäni toisen nimen mukaan.

 

Nimestäni Lahja olen saanut kuulla enemmän kuin tarpeeksi elämäni aikana. Olin ilmeisesti viimeisiä joille, siis pojille, sitä nimeä kasteessa annettiin. Kunnioitin vanhempieni nimen valintaa, enkä koskaan ole aikonutkaan sitä muuksi vaihtaa. [Kimmo Lumme: Selma-mummin kertoman mukaan Mustolassa, vai oliko jossain lähistöllä, oli pappi jonka nimi oli Lahja, iso ja komea mies, hänellä ei siis ollut epäilystäkään siitä oliko kyseessä pojan vai tytön nimi. Lisäksi Lappeen kunnassa oli samanniminen lautamies oikeuden palvelijana].

 

Syntyessäni painoin 3,750 kg. Synnytystä oli hoitamassa kätilö Nuutinen, joka oli kanavan rakennusmestarin vaimo.

 

Talo, jossa synnyin, sijaitsi Mustolan sulun sillasta noin 10 metriä Viipurin suuntaan, kanavan länsipuolella, kanavan ja kapearaiteisen rautatien välissä. Talo oli pärekattoinen kolmen perheen rivitalo, joten pienen höyryveturin piipusta tulleet kipinät sytyttivät usein talon katon palamaan. Äitini kertoman mukaan hän sieppasi minut kainaloonsa ja paineli tulipaloa karkuun. Meitä mukaan siepattavia ilmaantui yksi lisää, kun sisareni Raili syntyi vuonna 1934.

Siitä alkoi vilkkaan lapsen vilkas elämä. Tiedän että äidilläni oli runsaasti maitoa tarjolla minua imettäessään. Taisi siitä johtua että minusta tuli tanakka poika.

 

Asioita joita en itse muista, mutta äitini ja hänen siskonsa ovat minulle jälkeenpäin kertoneet: kerran junassa matkustaessamme, juttelin kait kaikenlaista mitä alle kolmivuotiaat yleensä. Joku lähipenkillä istunut matkustaja oli kuunnellut tarinoitani ja sanonut että: ”Tulehan viskaamaan tarinaa”, jolloin minä olin mennyt hänen eteensä ja ”viskasin” (ikään kuin heitin) ja sanoin: tuossa on tarinaa.

 

Yksi usein kuulemani juttu minusta oli kun kerroin kuulijoilleni: ”Oli meilläkin kana. Sillä ei ollut käsiä eikä siipiä, mutta jalat sillä oli ja se juoksi kauheata kyytiä”. Ei ollut mitään kanaa ollutkaan, mutta mielikuvitusta sitäkin enemmän.

 

Kerran, ollessani mummoni – Aino Oksmanin – kanssa rantapyykillä Karttulan kettulahdessa, minä olin seuraillut kalojen ja muidenkin liikkuvien elukoiden liikkeitä ja vähän väliä huutelin: ”Kato mummo, kato mummo, kato mummo”. Eihän mummo malttanut pyykinpesun välillä joka kerta katsoa mitä erikoista olin nähnyt, vaan sanoi aina: ”Niinpä näkkyy, niinpä näkkyy” (Savon murteella).

 

Ensimmäisiä muistikuvia, jotka olen muistavinani jollain lailla, ovat kun olin noin kolme ja puolivuotias. Mustolan sulun länsipuolella sijaitsi kanavan hevosten talli. Tallin vintillä oli ajan tavan mukaan heinävarasto. Heinävaraston lattialla oli aukko josta heiniä tiputeltiin alas hevosille jakoa varten. Menin tietenkin liian lähelle tätä aukkoa ja kuinka ollakaan tipahdin luukusta alas, mutta onni onnettomuudessa oli ettei pojalle vahinkoa tapahtunut, koska alla oli juuri pudotettuja heiniä paksu kasa. Pudotus lienee ollut noin 2,5 – 3 metriä.

 

Saman ikäisenä olin mukana äitini Selman siskon Saimin hautajaisissa Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla. Kun arkku oli laskettu hautaan, seurasi tavanmukainen hiekanheitto arkun kannelle lähiomaisten toimesta. Olin toki minäkin lähiomainen, olihan Saimi tätini minun ainoa kummini. Tuli minun vuoroni heittää hiekkaa. Otin käteeni kouran täydeltä tavaraa ja heitin. Kouraani oli osunut hiekan sekaan kivi ja heitto tapahtui. Se ei kuitenkaan osunut arkun päälle, vaan haudan seinämään aiheuttaen lommon. Pelästyin aiheuttamaani vahinkoa voimakkaasti ja ehkä sen takia se on muistissani säilynyt 83,5 vuotta.

 

Muistamiseni rajamailla olevia asioita ovat mm. seuraavanlaisia. Olin paljon ulkoileva lapsi, muistan kuinka asuessamme Mustolan kansakoululla, laskin mäkeä alas sen ”seitsemän sataa” kertaa päivässä. Olin käynyt välillä syömässä ja kuivia vaatteita vaihtamassa päälle ja eikun mäkeen taas. Muistan vieläkin sen viiston ja kuperan kiven mäen alla, josta pyrin tekemään hyppyrin – jaa-a, olisinko ollut viisivuotias – korkeintaan kuusi.

 

Tehtiin sisareni Railin kanssa lumilinna. Asian todisteena on valokuva, jossa linnan seinissä on ampuma-aukot vaikka sota ei ollut vielä alkanutkaan – mistähän moinen ajatus lienee saanut alkunsa? Ei ollut muuten viimeinen kerta kun teen jotain sellaista mitä en ollut muualla nähnyt.

 

Samaisen Mustolan koulun pihamaalla kasvoi omenapuita. Eräs niistä oli nimetty ”paratiisipuuksi”. Siinä oli mielestäni hyviä omenia. Kokoa niillä oli kolmen sentin verran läpimitaltaan. Muuttaessamme koululta pois, en mitenkään voinut ymmärtää että se paratiisiomenapuu piti jättää sinne koulun pihalle.

 

Koululla asumisemme johtui nähtävästi siitä, että isoisän vaimo Miina Lumme oli muuttanut pois – kesäpaikalle Savilahteen, jonka virallinen nimi oli Savistonlahti. Äitini Selma hoiti isoisän taloutta joten saimme asua isoisän virka-asunnon makuuhuoneessa. Isoisälläni oli hyvin lyhyt työmatka – kahden oven takana oli luokka jossa hän opetti, saattoi olla 3-4 luokkalaisia. Välitunnilla hän tuli aina omalle puolelle juomaan ”sikurilla” vahvistettua kahvia jota äitini oli keittänyt. Siinä keittiön puulaatikon päällä muistan hänen aina istuneen jalkojaan heilutellen. Halkolaatikko oli näet niin korkea että lyhyehköt jalat eivät ylettäneet maahan.

 

Nukkumapaikaksi meidän perheelle isoisä oli luovuttanut oman makuuhuoneensa. Itse hän nukkui ”salissa”, joka oli entisajan olohuone.

 

Siitä ajasta koululla muistan edelleen seuraavaa. Koska äidilläni oli pehmeän sileä tukka, niin tykkäsin ”nyplätä” sitä. Pettymys oli suuri kun äiti otti tukkaansa kiharat, joka teki tukasta kiharaisen mutta karkean.

 

En muuten muista mitä olin tehnyt, mutta muistan sen kun painelin häntä karkuun minkä pikku käpälistä irti sai. Yksi sellainen ”paha” homma, josta tunsin syyllisyyttä useita vuosia oli seuraava. Olin potkukelkan kanssa koulun pihamaalla laskettelemassa. Jostain syystä kelkan jalaksen pää, joka oli terävähkö, osui erään Maijasen kylän oppilaan silmäkulmaan. En ainakaan näin jälkeenpäin usko että se olisi ollut minun syytäni, mutta niin minä ainakin silloin uskoin. Kukaan ei kaiketi asiaa sen enempää selvitellyt, kaiketi se painui muilta unholaan – mutta minulta ei koska sen vieläkin muistan. (täytän kohdakkoin 79 vuotta).

 

Sinä kesänä kun olin kuusivuotias, pääsin kerran isoisän huvilalle. Muistan kuinka isoisä seisoi vyötäisiä myöten vedessä ja niitti kaisloja. Kysymyksessä oli rannan raivaus.

 

Keräsimme Anttonin kanssa mustikoita lähimetsästä. Anton Kouvo oli isoisän ja vaimonsa Miinan kasvattilapsi. Söimme melko paljon mustikkamaitoa Anttonin kanssa illalla. Yöllä heräsin siihen, että olin oksentanut mustikan värjäämää oksennusta tyynylleni. Kyllä taas pelkäsin, kun Miina-täti tunnettiin kiivasluonteiseksi. Ei siitä kuitenkaan kummempia seurannut, vaan paranin seuraavana päivänä.

 

Isoisän huvilalle kuljettiin veneellä soutaen noin kahden kilometrin matka. Lehmät kuljetettiin kahdella rinnakkain kytketyllä veneellä.

 

Muistellut yliluutnantti evp. Lahja Lumme

< Takaisin