Hupijuttuja

Asuttiin 1980-luvulla kahdestaan silloisen avovaimoni kanssa Turussa kerrostalossa, sen ensimmäisessä asuinkerroksessa, ei siis maan tasalla. Oltiin sen parvekkeella ja huomasin, että sitä lähestyi isohko joukko varsin arvokkaan näköisiä ihmisiä, juhliin menossa arvatenkin. Heidän päästyään parvekkeen kohdalle, painuin kyykkyyn ja päästin melko raikuvan pierun. Avovaimoni katsoi minua häijysti ja hymähti närkästyneenä. Parvekkeen raosta näin miten koko sen edestä kulkenut joukko katsoi sinne päin ja kesti hyvän aikaa ennen kuin hän tajusi, että joukko näkee ainoastaan hänet. Asia selvästikin hiipi hiljalleen hänen tajuntaansa, silmät pyöristyivät ja väri vaihteli kasvoilla, kunnes hän äkkiä kyykistyi viereeni, mikä nyt tietysti oli jo myöhäistä. Korvaani hän sihisi aika kiukkuisesti: ”Saatanan hullu!”

 

Joskus 1990-luvulla oltiin kylässä Liedon maaseudulla ja siinä pihalla jotain puuhailtiin. Talon emäntä pyysi minua tanssimaan kuullessaan jotain mieleistään musiikkia autoradiosta. Kieltäydyin kuitenkin sanoen, että se menisi vain varpaille tallomiseksi. Emäntä kysyi: ”Ai sun vai?”. Tähän totesin: ”Niin, onhan se taito sinänsä, jos pystyy tanssiessa tallomaan omille varpailleen…”. Hän oli tämän kuullessaan juuri ottanut hörpyn olutta, mutta hysteerisen naurunpuuskan myötä juomat lensivät vieressä olleen auton päälle.

 

Poikani ollessa ala-asteella, tuli koululta määräys hankkia nokkahuilu hänelle samoin kuin kaikille muillekin luokkalaisille. Sovittiin sitten lasten vanhempien kanssa, että yksi meistä käy hakemassa ne ja maksetaan ne sitten hänelle. Hakijaksi valittu mies pohdiskeli, että mahtaa ne siellä musiikkiliikkeessä ihmetellä, kun hän tulee ostamaan 23 nokkahuilua. Minulla oli heti siihen selitys valmiina. Oli olympiavuosi ja suomalaiset urheilijat eivät oikein sinä vuonna pärjänneet siellä. Kehotin häntä kertomaan siellä liikkeessä, että hänellä on aina tapana soittaa Maamme-laulu huilulla suomalaisten voiton kunniaksi ja jos ei voittoa tule, lyödä nokkahuilu paskaksi olohuoneen pöydän reunaa vasten.

 

Isän ja äidin kanssa käveltiin kerran hautausmaalle, jolloin totesin, että kohta alkaa sataa, pisara tuli jo päähän. Tähän isäni mainitsi, että jaa, ei hän tuntenut mitään. Vastaukseni tässä tilanteessa oli: ”Niin, melko huono sitä onkin tuntea, jos se pisara tulee jonkun toisen päähän”.

 

Turun aikoina 2000-luvun alussa työkaverina oli erittäin suulas mies, joka oli tunnettu rasistisista mielipiteistään. Hän oli joskus aiemmin selittänyt, että Suomen rajoille täytyy saada U-ramppeja, joissa alkupäässä lukee Welcome to Finland ja loppupäässä Goodbye. Näin käännytys tapahtuisi hänen mielestään ajoissa. No, myöhemmin hän selitti lehdestä lukeneensa jutun, jossa kerrottiin ilmastonmuutoksen mahdollisesti aiheuttamasta merenpinnan noususta, jonka johdosta täältä pitäisi ottaa hatkat. Hän arveli, että pitäisi mennä Afrikkaan asti turvaan. Tähän vastaukseni oli: ”Niin, sitten kun pyrit sinne Afrikkaan, siellä on vastassa U-ramppi, jonka alkupäässä lukee Welcome to Africa ja loppupäässä Goodbye”. Koskaan en ole nähnyt kyseisen miehen menevän niin hiljaiseksi, kuului vain sellaista epämääräistä ynähtelyä.

 

Samaan kategoriaan kuin edellinen, kuuluu vuonna 2019 töissä käyty keskustelu. Työkaverini on aika lailla pahinta luokkaa oleva rasisti, ei voi edes syödä ravintolassa tietäen, että siellä on yksikin tummaihoinen töissä. Tämä mies selitti minulle lukeneensa ilmastonmuutokseen liittyen sen, että täälläkin lämpötila nousee koko ajan. Hän arveli, että kohta ollaan kuin Afrikassa. Harvoin näkee niin voimakasta inhon puistatusta, kun sanoin: ”Niin, mietipä sitä, kohta sinustakin tulee neekeri”. Tästä muistuu mieleen toinenkin aiheuttamani puistatus. Elettiin 2000-luvun alkua, kun tyttäreni kanssa mentiin eläinkauppaan ostamaan chinchillaa. Tiesin, että myyjätär oli eläinaktivisti ja siinä kassalle mennessä totesin hänelle, että ajattele miten lämpöisen turkin näistä saisi.

 

2000-luvun puolivälissä oltiin firman kesäretkellä jossain Turun saaristossa. Sieltä oltiin palaamaan takaisin illalla, kun aluksen kabinetissa istuskeltiin odottamassa satamaan pääsyä. Vieressäni istui kaksi ”kesätyttöä” (opiskelijoita kesätöissä) ja en yhtään muista mistä puhuttiin, mutta jostain tuli esiin jalkapallosta tuttu paidan vaihto. Toisella heistä oli kaksi paitaa päällekkäin ja hänelle sanoin, että vaihdetaanko paitaa. Näin tehtiin. Sitten sanoin sille toiselle saman ihan leikilläni, koska näin että hänellä oli vain yksi paita. Hänpä riipaisi sen päältään niin, että päälle jäivät vain liivit ja vaihto tapahtui. Huomionarvoista tässä on se, että yksi johtajista oli koko päivän kuvannut tapahtumia uudella minikamerallaan, mutta nyt hän jäätyi täysin. Näin kun kädet haroivat ilmaa hänen yrittäessään saada kameraa esille ajoissa, mutta eipä löytänyt sitä, vaikka se oli rintataskussa missä se oli koko päivän ollut aina valmiina kuvauksiin.

 

Työhöni Eksotella vuodesta 2017 alkaen on liittynyt useita hupijuttuja joista esimerkkejä alla:

 

Ensinnä tulee mieleen, kun yhdellä osastolla kävelin tarvikkeita vaunuissa vieden, niin siellä kaksi vanhempaa laitoshuoltajaa, naisia siis, oli jakelemassa iltapäiväkahveja potilaille. Näin, että tarjolla oli myös kääretorttuja ja yksi ihmetteli miksi yhdessä niistä on reikä. Siihen kohdalle päästyäni toinen sanoi minulle, että eikös niin, että kaikissa tortuissa on reikä. Vastasin että noh, joo, mutta joillain se on jo saattanut kasvaa umpeen… Lisäsin vauhtia ja hyvä olikin, koska perään kuului jotain tyyliin ”poika perkele…”.

 

Toisena se, kun kävelin kapeahkoa käytävää pitkin verrytellen käsiäni heiluttelemalla niitä sivuillani raskaan kuorman viemisen jälkeen. Käytävällä hoitaja oli jotain puuhaamassa tyhjän sängyn kanssa ja juuri kun tulin kohdalle, hän kumartui sen ylle samalla pyllistäen ja pläts!, käteni osui hänen ahteriinsa. Kauhun hetkiä koin, kun ajattelin mitä tästä seuraa ja sanoin:”Apua, se oli oikeasti ihan vahinko”. Vieressä ollut potilaskin naureskeli tätä, samoin hoitaja sanoen, että ei se mitään, pikku läpsy vain piristää päivää.

 

Kerran menin syömään ja työkaverini istuivat jo ruokalan pyöreässä pöydässä. Sanoin, että täällähän ne pyöreän pöydän ritarit jo ovat. Yksi heistä sanoi, ettei tässä mitään ritareita olla. Totesin, että olethan sinäkin ritari, ruskean reiän… Seurauksena armoton kiroilu ja minä varmuuden vuoksi hakemaan vielä jotain seisovasta pöydästä vaikken olisi tarvinnutkaan mitään. Joskus myöhemmin tuo samainen nuorimies istui minua vastapäätä syömässä, kun ohi kulki tarjoilija vieden tarjoiluvaunuja kabinettiin ruokalan perällä, kahvit ja jotain leivonnaisia siinä oli. Totesin, että olipas herkullisen näköinen kuljetus. Tähän kaveri vastasi, että ai jaa, ei hän huomannut mitään. Tähän pääsi suusta, että ei ihme ettei sinulla ole tyttöystävää, kun et mitään huomaa, vaikka torttu kulkee vierestä ohi juuri silmiesi korkeudella. Kaverilla oli suu täynnä ruokaa ja meinasi tukehtua siihen, kun hetken päästä tajusi mitä olin sanonut ja naurunpurskahduksen seurauksena ruokaa oli vaikea suussa pidellä. Samainen kaveri oli taas kanssani ruokapöydässä muiden kanssa. Pohdiskelin, että miksi yhdessä sairaalan ovessa lukee ”Apuvälinevarasto”, vaikka apuvälineiden jakelu oli keskitetty muualle. Sanoin, että en sinne uskaltanut kurkata ajatellen, että jos se on vaikka seksuaaliterapeutin varasto. Taas meinasi kaveriparka tukehtua ruokaansa, jota hänellä oli tapana mättää suuhunsa aina hevoskuormallinen kerrallaan.

 

Työkaverini valitteli, ettei pystynyt edellisenä yönä nukkumaan. Arvelin täysikuun olleen syyllinen jolloin toinen vieressä olleista sanoi, että sehän meni jo. Siihen minä, että no tuollaisilla hidasälyisillä se vaikutus saattaa tuntuakin vasta pari päivää myöhemmin.

 

Tähän tulee lisää juttuja jahka ehdin kelata mitä olen kirjoitellut Facebookiin vuodesta 2008 lähtien.